Maanantai 6.8
Kävin katsomassa Peter Panin Vartiovuorella. Esitys oli kelvollinen, keveä ja hauska. Muuta ei kai kesäteatterilta voi odottaakaan. Nuoret sankarit olivat ilahduttavan raikkaita ja vanhojen roistojen väsynyt maneerisuus tällä kertaa vain tuki roistojen roistomaisuutta.
Esityksen energia ja kadonneiden poikien poikamaisuus syntyi lennokkaasta akrobatiasta. Muutenkin esityksessä sirkustemput olivat osa esitystä ja henkilöhahmoja, eivät vain ylimääräinen lisämauste.
Esitys ei ollut unohtanut myöskään aikuisia. Kaikille kaikkea resepti toimi hyvin, alkua ja loppua lukuun ottamatta. Alun kömpelyyksien jälkeen esitys vietiin kuitenkin ilolla kömpelöön loppuun, jota ei onneksi venytetty ikuisuuksiin.
Suurin miinus esitykselle tuli uusitusta musiikista. Uudet kipaleet eivät olleet lähellekään vanhojen veroisia. Ilmeisesti nykyinen kulttuuri-ilmapiiri kuitenkin suorii pyörän keksimistä uudestaan jokaisessa esityksessä. Jostain syystä ajatus siitä, että kapina voisi olla myös sisällössä, on nykytaiteilijalle totaalisen vieras. Ja nyt aion eksyä hetkeksi sivupoluille, ehkä jopa lopullisesti, sillä niin mahtava Peter Pan ei ollut, että sillä kannattaisi uhrata enemmän palstatilaa.
Väitän, että 2000- luvun taide on muodollinen monikko. Koska elämme jo ties kuinka monetta simulakrumia, taiteen ei tarvitse, eikä se voi, puhua muusta kuin itsestään. Tämä tarkoittaa sitä, että ainoa asia, mitä taide voi vastustaa tai muuttaa, on taide itse.
Koska suomalaiset taiteilijat haluavat kuitenkin olla ”yhteiskunnallisia” he tuottavat uusia, edelliset muodot kyseenalaistavia kokeiluja jatkuvalla syötöllä. Perusteatteri on lähtökohtaisesti pahaa, sillä se ei riko perusteatterin muotoa eikä siten ole yhteiskunnallista. Tämä on tietysti Mikä mikä- maassa aivan liian raskas (tai kevyt) puheenaihe. Vartiovuoren Peter Pan kun ei voi eikä edes halua kasvaa isoksi ja todelliseksi taiteeksi vaan suostuu riemulla omaan narrin osaansa.
Tiistai 7.8
Kävin katsomassa sekä Ars Novan että Aboa Vetuksen näyttelyt. Paketti oli hieman liian raskas, mutta erillisiä lippuja ei jostain syystä myyty, mikä loppujen lopuksi oli ihan hyvä juttu, sillä tuskinpa muuten olisin tullut tutustuneeksi Aboa Vetuksen raunioiden Matti-poikaan ja Mikael- mieheen.
Aboa Vetuksessa, kuten museoissa yleensä, luettavaa oli enemmän kuin nähtävää. Sille ei kai voi mitään. Toisaalta käsillekin löytyi käyttöä ja Jaakko Karjulan sarjakuvat sopivat hyvin miljööseen.
Informaatioähkyä oli annosteltu näyttelyn läpi kulkevan kuvitteellisen Matti-pojan tarinan avulla. Myös Mikael Agricolan jalanjälkiä saattoi seurata erilaisin interaktiivisin keinoin.
Parasta näyttelyssä oli tutustuminen lapsien kääntämiin Agricolan luomiin sanoihin. Suosikkini oli unelmatarinaksi käännetty toiviojuoni (pyhiinvaellusmatka).
Aboa Vetuksen biennaalissa erityisen paljon pidin Hannu Karjalaisen videoinstallaatiosta Woman with Dark Hair. Teos onnistui olemaan runollinen ja kantaaottava ilman suurta julistamista tai kikkailua. Sama teos myös voitti biennaalin.
Muita mieleenpainuvia teoksia olivat Raquel Drieran ”Aika ja kiire suurkaupungissa” ja Minna Soraluoman leipäpussisommitelmat. Hauska idea oli myös Marjukka Nissin Sappho wants to save you- teoksessa.
Keskiviikko 8.8.2007
Keskiviikkona vuorossa oli Aani Janisoon ohjaama ”Älä tule paha loppu, tule hyvä loppu”- näytelmä Tehdasteatterissa. Tuli paha loppu. Parasta mitä näytelmästä voi sanoa, on se että siinä oli hyviäkin hetkiä. Suurimman osan parituntisesta sai kuitenkin viettää tuolilla kiemurrellen.
Jutun näyttelijät olivat ilmeisesti Turun taideakatemian opiskelijoita tai entisiä opiskelijoita. Alkukesästä näin Helsingissä paikallisen ammattikorkeakouluväen kesäteatterihirvityksen. Nyt sen hirveys aukeni minulle uudella tavalla. Kyseessä on yli kaupunkien rajojen levinnyt ammattikorkeakoulutyyli.Jostain syystä Älä tule paha loppu, tule hyvä loppu yleisössä naurettiin kuitenkin paljon. Ilmeisesti katsomossa oli joukko ammattikorkeakoulunäyttelijöiden ammattikorkeakoulukavereita, jotka hörötyksistä ja hirnumisesta päätellen nauttivat tai esittivät nauttivansa esityksestä. Hukkaan ei siis mennyt näyttelijöiden huhkiminen, vaikka itse jouduinkin usein kääntämään omat näkö- ja kuuloelimeni sisäänpäin myötähäpeästä.
Torstai 9.8
Torstaina vuorossa oli uusi ammattikorkeakoulupätkä, joka esitettiin Turun taideakatemian omissa tiloissa ja oli niin mitäänsanomaton, että olen jo unohtanut sen nimen ja esiintyjät. Ohjaaja oli muistaakseni Linda jotain. Puolituntinen show maksoi kolme euroa ja oli jonkinlainen toriamosmainen, pitkälle viety keikka. Minkäänlaista myötähäpeää ei syntynyt suuresta taiteellisuudesta huolimatta. Tämä johtui ehkä siitä, että esiintyjät lauloivat hyvin.
Perjantai 10.8
Perjantaina pidin vapaapäivän. Ehkä. Jos kävin katsomassa jotain, sen on täytynyt olla todella mitäänsanomatonta.Lauantai 11.8
Lauantaina pyöräilin Kaarinaan ja kärsin kolmen muuan katsojan kanssa Finns Theatre Companyn Kalevala Nyt! Kyllikin uusi tuleminen - näytelmästä, josta on turha puhua sen enempää. Varoitan kuitenkin kaikkia ko. seurueesta. Sinänsä sääli, sillä lipunmyyjä, joka myöhemmin myös nähtiin näyttämöllä, oli lavan ulkopuolella oikein mukava.
Sunnuntai 12.8
Sunnuntaina tutustuin leffatarjontaan, jonka vähyys pelästytti minut. Kolmesta leffateatterista yksi on suljettu sunnuntaisin. Toisaalta ilman kapeaa ja kepeää tarjontaa olisin tuskin päätynyt katsomaan Simpsoneita isolta kankaalta. En ole mikään intohimoinen fani, mutta leffa täytti odotukset, paljon intertekstuaalisuutta ja juuri niin paljon poliittisuutta, kun sen mittaluokan leffassa voi olla. Lisäksi yleisö sai ihastella Bartin penistä, nauttia Lisan ensi-ihastuksesta ja kuulla Maggien ensimmäisen sanan. Lopputekstien katsominenkin kannatti.
Kommentit