Kiina on iso maa ja yksi viikko on lyhyt aika. En ole kiinalaisen elokuvan asiantuntija, mutta jotain parempaakin ohjelmistoon olisi varmasti saatu. Ehkä kaikki ne neljä elokuvaa, joita en nähnyt, olivat sellaisia. Kahden nähdyn elokuvan perusteella pitää kuitenkin todeta, että ainakaan minkäänlaisena suvaitsevaisuuskasvattajana viikot eivät toimi.

Näkemäni kiinalaiset elokuvat ovat kuin jonkun, superkalliin laukkumerkin halpoja kopioita, joita myydään kadunvarsilla. Vähän niin kuin suomalaiset Levottomat -trilogiassa. Mieluummin sitten vaikka mytologiaa ja historiaa kuin tätä. Pitää varmaan käydä katsomassa Yimou Zhangin Kultaisen kukan kirous. Se on ainakin kiinalaista.

Olen nähnyt kummatkin leffat ensimmäistä kertaa silloin, kun olin pettynyt rakkauteen ja yksinäinen ensimmäistä kertaa elämässäni. Itse asiassa Bergmanin maailma liittyy minun muistoissani hyvin vahvasti tuohon aikaan. Sen takia olin vähän hämmästynyt siitä, etteivät elokuvat olleet pelkkiä onnettoman rakkauden, kuoleman, yksinäisyyden ja toivottomuuden kuvauksia. Vaikka tietysti rakkauden ontologia niitä teemallisesti kannatteleekin.

Muistan kuinka joskus sain ajallisen oivalluksen Sommarlekiä katsoessani. Yhtäkkiä kaikki alkoi näyttää vain maalaukselta tai maisemalta, jossa minä vierailen ja joka jatkaa olemassa oloaan minun jälkeeni. Se oli kai aika helpottavaa silloin, kun en pystynyt oikeastaan tekemään muuta kuin odottelemaan haavojen umpeutumista.  

Nimittäin H:n ajattelussa teoksen maailmaa avaava luonne saa vastaparikseen maan eli aineen. Aine on se materiaali, josta teos on tehty. ”Kun maailma avautuu, maa sulkeutuu jossakin”, H kirjoittaa. Taiteen suhde aineeseen, materiaaliin on siis säilyttävä. Jos otetaan esimerkiksi atomi, teoreettinen oliosuhde pyrkisi halkaisemaan sen, praktinen tekisi siitä pommin ja esteettinen kokisi sen aistimuksena, kun taide taas pyrkisi säilyttämään sen. En tiedä vielä, mihin tästä menisin, mutta väkisinkin tulee mieleen, että H:n ajattelua seuraillen taiteella on suuri merkitys kestävälle kehitykselle.

Halusin nähdä opinto-ohjaajan uudestaan, joten sanoin, ettei printterini toimi enkä saa gradua tulostettua torstaiksi, joka oli dead line. Opinto-ohjaaja hälytettiin paikalle. Hän odotti minua pihalla. Pelotti. Mutta heti kun näin hänet, hän hymyili. Seisoimme hetken pihalla. Joku laiha miespuolinen professori kävi pyytämässä opinto-ohjaajalta niksautusapua. Harmitti, koska ongelmani oli niin keinotekoinen ja helposti ratkaistavissa. Väitin, että professori oli antanut minulle dead linen vaikka juuri hän oli sanonut, että ota kaikki aika.

Opinto-ohjaaja halusi syömään. Portaissa ohitsemme käveli fuksi, jolla oli isot violetit aurinkolasit ja niiden alla toiset oranssit, joissa oli vain toinen linssi. Fuksin hiukset olivat myös violetit. Opinto-ohjaajalla ja hänelle näytti olevan hyvä suhde. Unessa se ei haitannut minua, koska fuksi oli niin naurettavan näköinen. Nyt se taas haittaa minua paljonkin, koska fuksi oli kuitenkin nuorempi ja hyvin aktiivinen.

Menimme syömään. Opinto-ohjaaja tilasi taas kanaa. Olisin halunnut suudella häntä. Mielestäni opinto-ohjaaja söi todella nopeasti. Valehtelin, että olin jo syönyt. Aivan ruokailun lopussa kolme kimalaista lensi Opinto-ohjaajan mukiin, mutta siitä huolimatta tämä kasteli leivänpalansa lasin pohjalle jääneessä mehutilkassa.

Ruokailun loppuminen ja opinto-ohjaajan mahdollinen lähteminen rupesi pelottamaan minua niin, että ahdistuin. Pelossani kasvatin gradusta draamaa, vaikka se olikin vaikeaa, koska mitään draaman aineksia ei ollut. Halusin olla uhri, sillä ajattelin, että sellainen mies voi kiinnostua minusta vain jos olen uhri.

Yhtäkkiä uni hyppäsi muualle.  Seisoin kadulla ja isoisäni kirjoittama kirje, jossa hän syytti minua asuntonsa sotkemisesta, masensi minua kovasti. Ehkä piristääkseni itseäni päätin järjestää juhlat erään ystäväni luona. Kaikki vieraat saivat lahjaksi muovisen hevosen. Vieraita oli paljon ja he olivat erittäin humalassa. Juoma oli vihreää.  

Ikävä kyllä ystäväni vanhemmat palasivat oletettua aikaisemmin. He olivat vihaisia minulle ja sanoivat, etten ole enää tervetullut heidän kotiinsa.  Vieraat hävisivät ja minä jäin yksin kaupunkiin. Harhailin ympäri kaupunkia ja kuvasin pienellä kertakäyttökameralla kaikkea epäolennaista; kerrostaloja, ovia, lähinnä kai kerrostalojen ovia, joille yritin antaa jälkikäteen jotain suurempaakin arvoa. Näin myös isääni kuvatessani, hänelläkin oli paha mieli isoisäni kirjeen takia etenkin siksi, että hänen veljensä oli toiminut asiassa kätyrinä.

Nousimme pöydästä. ”Mitä minä sitten nyt teen?” kysyin. ”Sinulla taitaa olla gradukammo”, Opinto-ohjaaja sanoi. ”Uskon, että kaikki on valmista, mutta sinä pelkäät palauttamista.” Tartuin oljenkorteen hanakasti. Juuri siitä kaikki johtui, gradun palauttamisen kammosta. Oikeasti gradu oli valmis, printteri toimi eikä palauttamiselle ollut mitään esteitä. Opinto-ohjaajan kädet hieroivat taas ilmaa. Hän lohdutti minua ja sanoi, että voisin ottaa kaiken ajan, minkä tarvitsin, sitten hän halasi minua. Silloin heräsin.

Halusin nähdä opinto-ohjaajan uudestaan, joten sanoin, ettei printterini toimi enkä saa gradua tulostettua torstaiksi, joka oli dead line. Opinto-ohjaaja hälytettiin paikalle. Hän odotti minua pihalla. Pelotti. Mutta heti kun näin hänet, hän hymyili. Seisoimme hetken pihalla. Joku laiha miespuolinen professori kävi pyytämässä opinto-ohjaajalta niksautusapua. Harmitti, koska ongelmani oli niin keinotekoinen ja helposti ratkaistavissa. Väitin, että professori oli antanut minulle dead linen vaikka juuri hän oli sanonut, että ota kaikki aika.

Opinto-ohjaaja halusi syömään. Portaissa ohitsemme käveli fuksi, jolla oli isot violetit aurinkolasit ja niiden alla toiset oranssit, joissa oli vain toinen linssi. Fuksin hiukset olivat myös violetit. Opinto-ohjaajalla ja hänelle näytti olevan hyvä suhde. Unessa se ei haitannut minua, koska fuksi oli niin naurettavan näköinen. Nyt se taas haittaa minua paljonkin, koska fuksi oli kuitenkin nuorempi ja hyvin aktiivinen.

Menimme syömään. Opinto-ohjaaja tilasi taas kanaa. Olisin halunnut suudella häntä. Mielestäni opinto-ohjaaja söi todella nopeasti. Valehtelin, että olin jo syönyt. Aivan ruokailun lopussa kolme kimalaista lensi Opinto-ohjaajan mukiin, mutta siitä huolimatta tämä kasteli leivänpalansa lasin pohjalle jääneessä mehutilkassa.

Ruokailun loppuminen ja opinto-ohjaajan mahdollinen lähteminen rupesi pelottamaan minua niin, että ahdistuin. Pelossani kasvatin gradusta draamaa, vaikka se olikin vaikeaa, koska mitään draaman aineksia ei ollut. Halusin olla uhri, sillä ajattelin, että sellainen mies voi kiinnostua minusta vain jos olen uhri.

Yhtäkkiä uni hyppäsi muualle.  Seisoin kadulla ja isoisäni kirjoittama kirje, jossa hän syytti minua asuntonsa sotkemisesta, masensi minua kovasti. Ehkä piristääkseni itseäni päätin järjestää juhlat erään ystäväni luona. Kaikki vieraat saivat lahjaksi muovisen hevosen. Vieraita oli paljon ja he olivat erittäin humalassa. Juoma oli vihreää.  

Ikävä kyllä ystäväni vanhemmat palasivat oletettua aikaisemmin. He olivat vihaisia minulle ja sanoivat, etten ole enää tervetullut heidän kotiinsa.  Vieraat hävisivät ja minä jäin yksin kaupunkiin. Harhailin ympäri kaupunkia ja kuvasin pienellä kertakäyttökameralla kaikkea epäolennaista; kerrostaloja, ovia, lähinnä kai kerrostalojen ovia, joille yritin antaa jälkikäteen jotain suurempaakin arvoa. Näin myös isääni kuvatessani, hänelläkin oli paha mieli isoisäni kirjeen takia etenkin siksi, että hänen veljensä oli toiminut asiassa kätyrinä.

Nousimme pöydästä. ”Mitä minä sitten nyt teen?” kysyin. ”Sinulla taitaa olla gradukammo”, Opinto-ohjaaja sanoi. ”Uskon, että kaikki on valmista, mutta sinä pelkäät palauttamista.” Tartuin oljenkorteen hanakasti. Juuri siitä kaikki johtui, gradun palauttamisen kammosta. Oikeasti gradu oli valmis, printteri toimi eikä palauttamiselle ollut mitään esteitä. Opinto-ohjaajan kädet hieroivat taas ilmaa. Hän lohdutti minua ja sanoi, että voisin ottaa kaiken ajan, minkä tarvitsin, sitten hän halasi minua. Silloin heräsin.

Suomesta Saksaan lähetettiin yhteensä 1400 sotilasta. Luku on melko vaatimaton, jos sitä vertaa muihin pohjoismaihin. Esimerkiksi Norjasta SS-joukkoihin liittyi 5000 miestä. Se, että Suomi oli tuolloin miehittämätön maa, antoi tietysti tiettyä lisäarvoa suomen 1400 vapaaehtoiselle.

Yksi syy suomalaisten värväämiselle oli tietysti ulkopoliittinen tilanne. Neuvostoliitto oli juuri liittänyt itseensä Viron, Latvian ja Liettuan. Neuvostoliitto oli myös nostanut Suomen rajoilla divisioniensa luvun 15:sta 20:een.

Aluksi saksalaiset olisivat halunneet joukkoihinsa vain suomenruotsalaisia, todellisia germaaneja. En tiedä, miksi suomensuomalaiset pääsivät mukaan värväykseen. Oma vaarini löysi SS-joukot yliopiston ilmoitustaululta. Hän oli jo pitkään halunnut tutustua ylensyöneen Euroopan sydämeen. Näin asia on ainakin meille selitetty. Panttipataljoona oli maatalonpojan ainoa mahdollisuus matkustaa ja nähdä maailmaa. 

Vaarini kuten kaikki muutkin panttipataljoonalaiset värväsi Esko Riekki. Kaikkien värväytyneiden arjalainen tausta varmistettiin. Täysin aukotonta taustojen kartoitus ei ole kuitenkaan voinut olla, sillä esimerkiksi isosetäni, isoäitini veli, pääsi joukkoihin vain 17-vuotiaana.

Suomalaiset joukot lähtivät matkaan Turusta a suurina sankareina ja kansakunnan pelastajina, ainakin omasta mielestään. Olivathan he uhrilahja Saksalle, jonka apu itärintamalla oli sillä hetkellä enemmän kuin tarpeen.  Pian sankaruus kuitenkin karisi nuorukaisten hartioilta.

Suomessa Mannerheim etsi hyvää syytä kutsua joukot takaisin. Kirjeenvaihtoa kotiin sensuroitiin ja esimerkiksi vaarini lehtikirjoituksia ei enää julkaistu missään lehdessä. Takaisin tuli lopulta ryvettynyt joukko, jolla ei ollut enää mitään asiaa puolustusvoimatehtäviin. Kaikkia SS-joukoissa palvelleita kuulusteltiin ja heidät julistettiin syyttömiksi, mutta silti esim. valtiovirkoja ei heille juurikaan herunut.

Oma vaarini jäi SS-joukkoihin, kun muut lähtivät kotiin. Pian hän kuitenkin sai lavantaudin ja erosi upseerikoulusta. Lavantaudin hellitettyä alkoi kuukausien vaellus kotia kohden. Yksinäinen suomalainen sotamies matkusti sotivan Euroopan halki. Samanlaisia kertomuksia löytyy varmaan kaikista Euroopan maista.

Lopulta odotettuaan aikansa Virossa, vaarini pääsi Suomeen, jossa hän välittömästi liittyi Suomen armeijaan ja osallistui Lapin sotaan. Parhaat vuotensa Saksan armeijalle uhrannut mies siis päätti nuoruutensa ajamalla saksalaiset pois omasta maastaan.

Ehkä se, että olen selvinnyt ilman Bahtinia 28-vuotta, johtuu siitä, että oma isäni on käyttänyt ko. herraa paljon omissa tutkimuksissaan ja jutuissaan. Jonkinlaista isän murhaa siis. Myös oma epäruumiillisuuteeni tai kalpea ruumiillisuuteni jotenkin hylkii kaikkia ruumiin ja eritteiden teoreetikoita. 

Klassikon lukeminen kymmenien sitä kommentoivien tekstien jälkeen on aina hieman samanlainen kokemus kuin tutun televisiosarjan seuraaminen. Kaikki on niin tuttua ja tavallaan turvallista, että uusille oivalluksille on tehtävä tietoisesti tilaa. Silmä nappaa liian helposti ne lainatuimmat lauseet ja juoksee muiden lauseiden ohitse liian nopeasti.

Onneksi en ole nyt Bahtin-kurssilla. Sen sijaan kirjoitan juuri juttua onnellisuus- tutkimuksesta. Siitä saa hyvän kontekstin myös Bahtinin groteskille naurulle. Jotkut onnellisuustutkimukset väittävät, että onnellisuus kulkee geeneissä. Toiset ihmiset ovat vain onnettomampia luonnostaan.

Vanhana kunnon konstruktivistina en tietenkään voi allekirjoittaa väitettä geeneistä, mutta totta on että jotkut ihmiset näyttävät olevan kesto-onnellisia ja toiset kesto-onnettomia. Mietin voisiko sama koskea myös kansakuntia. Voisiko esimerkiksi suomalaisuus olla essentiallisesti kesto-onnetonta ja ruotsalaisuus karnevalistista. Ehkä hyvin varhainen historia määrittää kansakunnan onnen, jos groteski nauru ei ole ollut osa yhteiskuntaa sen alkuvaiheessa, onni jää ikuiseksi haaveeksi.

Vierailin viikko sitten Tulevaisuuden tutkimusseuran kesäseminaarissa olin hetken verran taas ihan oikea aktivisti enkä vain vetelä elämäntapavegaani. Sellaisten pitkän linjan aktivistien kuten Pentti Malaskan lohduton tulevaisuuskuva sai minut kiukkuiseksi. Kai tässä sentään jotain voi tehdä. Ehkä kuitenkin pienenkin pisaran valinnat vaikuttavat tässä valtavassa saastemeressä. Ekologinen jalanjälki vahvistaa epäilyn. Minun valinnoillani on väliä, sillä minä olen osa kokonaisuutta.

Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken väestön tarpeet vaarantamatta tulevien sukupolvien mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa. Määritelmä on peräisin vuonna 1987 laaditusta raportista Our Common Future. Jostain syystä kestävästä kehityksestä ei kuitenkaan ole kahdessakymmenessä vuodessa tullut samanlaista yhteistä visiota kuin esimerkiksi hyvinvointivaltion kehittämisestä aikoinaan. Ehkä siksi, että palkinto on liian kaukana. Se jää tuleville sukupolville.

Nyt tarvitaankin yhteistä visiota, uudenlaista draamankaarta, jonka alle mahtuvat myös ne, jotka eivät vielä ole syntyneetkään.