keskiviikko, 5. syyskuu 2007
Unessa rakastuin opinto-ohjaajaani, kaljuun fysioterapeuttiin,
joka koko ajan hieroi ilmaa. Näin hänet ensimmäisen kerran yliopistolla ja hän
vei minut syömään. Tai hän söi kolme isoa kanaa ja minä istuin. Olin juuri
soittanut vanhalle poikaystävälleni ja saanut isovanhemmiltani ilkeän kirjeen
ja hän lohdutti minua.
Halusin nähdä opinto-ohjaajan uudestaan, joten sanoin, ettei
printterini toimi enkä saa gradua tulostettua torstaiksi, joka oli dead line.
Opinto-ohjaaja hälytettiin paikalle. Hän odotti minua pihalla. Pelotti. Mutta
heti kun näin hänet, hän hymyili. Seisoimme hetken pihalla. Joku laiha
miespuolinen professori kävi pyytämässä opinto-ohjaajalta niksautusapua.
Harmitti, koska ongelmani oli niin keinotekoinen ja helposti ratkaistavissa.
Väitin, että professori oli antanut minulle dead linen vaikka juuri hän oli
sanonut, että ota kaikki aika.
Opinto-ohjaaja halusi syömään. Portaissa ohitsemme käveli
fuksi, jolla oli isot violetit aurinkolasit ja niiden alla toiset oranssit,
joissa oli vain toinen linssi. Fuksin hiukset olivat myös violetit.
Opinto-ohjaajalla ja hänelle näytti olevan hyvä suhde. Unessa se ei haitannut
minua, koska fuksi oli niin naurettavan näköinen. Nyt se taas haittaa minua
paljonkin, koska fuksi oli kuitenkin nuorempi ja hyvin aktiivinen.
Menimme syömään. Opinto-ohjaaja tilasi taas kanaa. Olisin
halunnut suudella häntä. Mielestäni opinto-ohjaaja söi todella nopeasti.
Valehtelin, että olin jo syönyt. Aivan ruokailun lopussa kolme kimalaista lensi
Opinto-ohjaajan mukiin, mutta siitä huolimatta tämä kasteli leivänpalansa lasin
pohjalle jääneessä mehutilkassa.
Ruokailun loppuminen ja opinto-ohjaajan mahdollinen
lähteminen rupesi pelottamaan minua niin, että ahdistuin. Pelossani kasvatin
gradusta draamaa, vaikka se olikin vaikeaa, koska mitään draaman aineksia ei
ollut. Halusin olla uhri, sillä ajattelin, että sellainen mies voi kiinnostua minusta
vain jos olen uhri.
Yhtäkkiä uni hyppäsi muualle. Seisoin kadulla ja isoisäni kirjoittama kirje,
jossa hän syytti minua asuntonsa sotkemisesta, masensi minua kovasti. Ehkä
piristääkseni itseäni päätin järjestää juhlat erään ystäväni luona. Kaikki
vieraat saivat lahjaksi muovisen hevosen. Vieraita oli paljon ja he olivat
erittäin humalassa. Juoma oli vihreää.
Ikävä kyllä ystäväni vanhemmat palasivat oletettua
aikaisemmin. He olivat vihaisia minulle ja sanoivat, etten ole enää tervetullut
heidän kotiinsa. Vieraat hävisivät ja
minä jäin yksin kaupunkiin. Harhailin ympäri kaupunkia ja kuvasin pienellä
kertakäyttökameralla kaikkea epäolennaista; kerrostaloja, ovia, lähinnä kai
kerrostalojen ovia, joille yritin antaa jälkikäteen jotain suurempaakin arvoa.
Näin myös isääni kuvatessani, hänelläkin oli paha mieli isoisäni kirjeen takia
etenkin siksi, että hänen veljensä oli toiminut asiassa kätyrinä.
Nousimme pöydästä. ”Mitä minä sitten nyt teen?” kysyin. ”Sinulla
taitaa olla gradukammo”, Opinto-ohjaaja sanoi. ”Uskon, että kaikki on valmista,
mutta sinä pelkäät palauttamista.” Tartuin oljenkorteen hanakasti. Juuri siitä
kaikki johtui, gradun palauttamisen kammosta. Oikeasti gradu oli valmis,
printteri toimi eikä palauttamiselle ollut mitään esteitä. Opinto-ohjaajan
kädet hieroivat taas ilmaa. Hän lohdutti minua ja sanoi, että voisin ottaa
kaiken ajan, minkä tarvitsin, sitten hän halasi minua. Silloin heräsin.