Olen viihtynyt sinkkuna hyvin pitkään, kolme vuotta. En ole ikinä kirjoittanut sanaakaan sinkkuudesta, koska olen ajatellut sitä normaalina, luonnollisena tilana, jonka olen itse valinnut. Pidän omasta seurastani paljon, paljon enemmän kuin esimerkiksi entisen eli kolmen vuoden takaisen poikaystäväni seurasta. Koska olen myös istunut tunnollisesti queer- seminaareilla ja itkenyt omalta osaltani emansipaatiota naistutkimuksen laitoksella, muun kuin oman seuran vastustaminen on ollut helppoa.

Viime viikolla aloin kuitenkin epäillä itseäni ja omia valintojani. Mietin olinko tarttunut liian helppoon oljenkorteen oikeuttaakseni yksinäisyyteni. Tosiasia nimittäin on se, että olen aivan kammottavan huono kaikessa, mikä vaatii kommunikaatiota, ja parisuhde ja parisuhteen toisen osapuolen löytäminen vaativat erityisen paljon kommunikaatiota.

Huomasin myös kauhukseni, että olin päätynyt seurustelemaan aina, kun sitä oli minulle ehdotettu.
Tämä tarkoitti sitä, etten oikeastaan ollut vastustanut mitään. Sen sijaan, että olisin ollut tämän patriarkaalisen ja heteronormatiivisen ja normatiivista heteroseksuaalisuutta ylläpitävän yhteiskunnan ruumiillisen ja eletyn elämän kritiikin kärkeä, olinkin pelkästään arka pelkuri.

Näillä ajatuksilla otin yhteyttä sen yhden ainoan ja oikean etsimiseen erikoistuneeseen lapsuuden ystävääni. Yhdessä lähdimme yöelämään muutaman kuohuviinipullon jälkeen. Taksissa joimme vielä käsilaukkusiiderit.

Yöelämä oli valoisaa, eletäänhän Suomessa vielä yötöntä yötä. Säteilin rakkautta jokaiseen pöytään. Saatoin jopa olla mieluummin kuningatar kuin kyborgi. Alkoholi oli muuttanut minut rohkeaksi kissaksi.

Kuoharipullon jälkeen ihmiset eivät olleetkaan pelottavia vaan jotenkin aivan tavallisia. Eläköön kuningas alkoholi, ujojen ystävä ja identiteetin vapauttaja! Onko olemassa postmodernimpaa keksintöä kuin alkoholi? Sehän tekee kiltistä ilkeän ja ujosta rohkean.

Parisuhteeseenkin olisin päässyt, ehkä. Olin nimittäin vasta kävelemässä kotia kohti, kun minut jo pyydettiin kahville. Deletoin numeron välittömästi. Päätin, etten enää vastaa myöntävästi miesten seurustelupyyntöihin, ainakaan kenen tahansa miesten.  Se on todellista emansipaatiota. Kissa sen sijaan saa käydä tulevaisuudessa hieman useammin ulkona, sinkkuna tietysti.