”Kun tulee tiettyyn ikään se (idealismi) ei ole enää pukevaa”, toteaa ikääntyvä homo Michael Cunninghamin romaanissa Fles and Blood. Sama fraasi eri muodoissa on kirjoitettu tuhansiin kirjoihin ja kansiin ja vielä useampiin mieliin.

Viimeistään 25-vuotiaana, ja mielellään jo aikaisemmin, idealismi pitää riisua. Silloin vastasyntynyt, alaston aikuinen pukee ylleen keisarin uudet vaatteet; uraputken, heteroseksuaalisen parisuhteen, rapistuvan temppelin ja kiireen. Niin entinen kasvissyöjä sitten ryhtyy Atkinsin dieetille ja streittari hurahtaa italialaisiin valkoviineihin.

 

Nuorta ihmistä pukee maailman näkeminen kokonaisuutena ja itsensä näkeminen osana tuota kokonaisuutta. Barrikadit rapistuvat kuitenkin yhtä nopeasti kuin oma ruumis. Banderollien kaatuessa huoli maailman tilasta vaihtuu oman kuolevaisuuden murehtimiseen. Enää ei taistella nälänhätää vastaan vaan oman ruumiin rajallisuutta vastaan.

Liian pitkään jatkunut idealismi näkyy ruumiin rappiossa ja pienessä pankkitilissä ja sitä ei omaa kuolevaisuuttaan murehtiva, entinen idealisti ja nykyinen mielipidevaikuttaja voi sietää. Siksi hän siis sanoo: ”Kun tulee tiettyyn ikään se ei ole enää pukevaa.”