Ehkä se, että olen selvinnyt ilman Bahtinia 28-vuotta, johtuu siitä, että oma isäni on käyttänyt ko. herraa paljon omissa tutkimuksissaan ja jutuissaan. Jonkinlaista isän murhaa siis. Myös oma epäruumiillisuuteeni tai kalpea ruumiillisuuteni jotenkin hylkii kaikkia ruumiin ja eritteiden teoreetikoita.
Klassikon lukeminen kymmenien sitä kommentoivien tekstien jälkeen on aina hieman samanlainen kokemus kuin tutun televisiosarjan seuraaminen. Kaikki on niin tuttua ja tavallaan turvallista, että uusille oivalluksille on tehtävä tietoisesti tilaa. Silmä nappaa liian helposti ne lainatuimmat lauseet ja juoksee muiden lauseiden ohitse liian nopeasti.
Onneksi en ole nyt Bahtin-kurssilla. Sen sijaan kirjoitan juuri juttua onnellisuus- tutkimuksesta. Siitä saa hyvän kontekstin myös Bahtinin groteskille naurulle. Jotkut onnellisuustutkimukset väittävät, että onnellisuus kulkee geeneissä. Toiset ihmiset ovat vain onnettomampia luonnostaan.
Vanhana kunnon konstruktivistina en tietenkään voi allekirjoittaa väitettä geeneistä, mutta totta on että jotkut ihmiset näyttävät olevan kesto-onnellisia ja toiset kesto-onnettomia. Mietin voisiko sama koskea myös kansakuntia. Voisiko esimerkiksi suomalaisuus olla essentiallisesti kesto-onnetonta ja ruotsalaisuus karnevalistista. Ehkä hyvin varhainen historia määrittää kansakunnan onnen, jos groteski nauru ei ole ollut osa yhteiskuntaa sen alkuvaiheessa, onni jää ikuiseksi haaveeksi.
Kommentit