Jos kukaan ei vastusta ajatusta, haluaisin ampua kaikki keski-ikäiset naiset. ”Vastustan!” ”Etkös sinä..” Mitä vastustatko sinäkin? ”En minä sitä, ammu vaan minun puolestani, mutta minä luulin, että olet feministi.” Niinhän minä olenkin, nuorien, vihaisten naisien lipunkantaja. Sitä paitsi se on monikko nykyään. Taidat itse olla akkaantumassa, jos et sitä tiedä. Ampuisinko sinutkin? ”Niinhän se olikin. Kappas kun pääsi unohtumaan. Ettei vaan olisi sitä Alzheimeria.”  Siinä vaiheessa kun nainen ostaa Marimekon unikkokassin ja alkaa päivitellä muiden napapaitoja ja kielilävistyksiä, se menettää kaikki oikeutensa kutsua itseään naiseksi. ”Paitsi jos se on musta.” Paitsi jos se on musta, lesbo tai vammainen. ”Vastustan!”

Annatkos sen haulikon sieltä? ”Ota sieltä vaan, avaimet ovat siinä lipaston päällä. Sitä minä vaan mietin, että onko sinulla tässä takana jotain henkilökohtaista.” Tietysti minulla on! ”Tietysti sillä on. Sehän on tollane henkilökohtaisen poliittinen henkilö. Se jos mikä on keski-ikäistä…” Tässä puhutaankin nyt henkisestä keski-ikäisyydestä. Sellaisesta joka laittaa naisen puolittamaan pullan ja käyttämään käsirasvaa. ”No sitä henkistähän mäkin tarkoitan tai siis en kyllä sillä tavalla tai siis mä en kyllä lähtis erottamaan sitä ruumista.” Tääkö? ”Ota se toinen, pitempi. Se lyhyempi ei kato toimi oikein kunnolla, tiedä mikä sitäkin vaivaa. Kaikki alkaa vähän repsottaa.”

 

No, minä lähden nyt. ”Vastustan!” Siitä vaan. Se on kaksi yhtä vastaan. ”Mulla tulee sääli niitä valkosii leidei.” Juuri siksi sinusta ei koskaan tule ihan oikeaa naista. Anteeksi, mutta tupakantumppeja ei saa heittää kadulle, anteeksi, mutta tämä on kävelykatu, ei tässä saa pyöräillä, anteeksi, mutta tässä on jono. Eivät ne kuule omista tätä kaupunkia sen enempää kuin sinäkään.” ”Pitäisikö tehdä punajuuripaistosta vai kukkakaaligratiinia?” Tässä on kuule vähän tärkeämmät asiat mielessä.

”No nyt se meni.” ”Anna sen mennä. Se nyt on aina ollut tuollainen, vallankumouksellinen.” Niin kai sitten.” ”Annapa ne punajuuret sieltä jääkaapista.” PUM! ”No ainakin se osu johonkin.” ”Nii-i.” ”Äiti!” ”Mitä?” ”Onks toi verta?” ”Joo kai se on.” ”Kuoletsä nyt?” ”Joo kai mä kuolen.”

 

Kuolikse? ”En mä vaan tiiä.” Äiti? ”Se elää!” ”Sitä minä vaan, että sen punajuuripaistoksen resepti on tuolla kirjan välissä. Pippuria voi laittaa kaksikin ripausta. Ei minulla muuta.” Oliko muuta? ”Äiti?!?”  ---  No nyt se kuoli. ”Helvetti sä tapoit oman äitis. Kuka ihminen sellasta tekee? Saat kyllä ainaki tehä sen paistoksen tästä hyvästä.” Miten niin muka tehdä? Mitä tekemistä millään paistoksilla on muka tämän kanssa? Kokkaa itse omat pöperösi. ”---”

Hei kiitti, kun teet ruoan. Minä olen ihan poikki, en olisi millään jaksanut. ”---” Ja laitatko sitä oikeaa voita. Kyllähän minä tiedän, että se lihottaa enemmän, mutta eihän tässä nyt yhden gramman päälle. ”Ei kai sitten.”  Ei todellakaan.