En ole koskaan kirjoittanut blogia. Joskus sähköpostikin ahdistaa. Se johtuu interaktiivisuudesta. Teatterissakin istun aina kaukana ensimmäisistä riveistä, varmuuden ja kuolaavien näyttelijöiden vuoksi. Pelko kohtaamisesta johtuu luultavasti siitä, etten ole kunnianhimoinen.

 

Ihmiset, jotka eivät ole kunnianhimoisia eivät tarvitse palautetta. Itse asiassa he inhoavat palautetta. Hyvä palaute aiheuttaa paineita ja huono vetää maton jalkojen alta. Kunnianhimottoman ihmisen maailma on täydellinen sisältäpäin ja suojeltu ulkoapäin. (Joku voisi tietysti tässä vaiheessa sanoa, että edellä kuvaillun kaltainen kunnianhimottomuus ei ole kunnianhimottomuutta vaan perfektionismia, mutta kyllä se on myös kunnianhimottomuutta, koska se ei sisällä halua olla tulla nähdyksi.)

Sitä paitsi kunnianhimottomuus on myös sukua laiskuudelle. Kunnianhimottoman laiskuus ei tarkoita tekemättömyyttä. Se voi olla hyvinkin tuottavaa, mutta vain tekijälle itselleen. Lenkin jälkeen on mukavan raukea olo, hyvä kirja tuottaa nautintoa ja kirjoittamalla voi synnyttää uusia maailmoja. Vasta siinä vaiheessa, kun kunnianhimoton kuulee tekemisensä olevan hyödyllistä, hän ahdistuu, sillä kaikkein eniten kunnianhimoton vihaa tuottamista ja talouden kieltä.

Kunnianhimottomuus ja pitkät aamut kunniaan, oli mottoni opiskeluaikana. Olen aina pitänyt epäkunnianhimoa hyvänä ominaisuutena. Tyydyn vähään ilman kristillistä kasvatustakin. Lisäksi olen tyytyväisimmilläni itseni seurassa. Se on kätevää. Etenkin jos on ujo, kuten useimmat kunnianhimottomat ovat.

 

Nyt olen kuitenkin jo puolessa välissä ensimmäistä, anonyymia blogi- tekstiäni. Muutos kunnianhimottomuudesta jonkinasteiseen maailmassa olemiseen johtuu kahdesta syystä. Ensimmäinen on valmistuminen yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Se aiheuttaa tiettyä, lähinnä taloudellista maailmassa olemisen painetta.

Toiseksi olen huomannut, että eräät muutkin kuten uusnatsit ja terroristit omistavat täydellisen, oman ja suljetun maailman. Usein väkivalta onkin kunnianhimotonta, sillä se ei halua kohdata tai tulla kohdatuksi. Demokratia on siis kunnianhimoista ja demokratiaa olen imenyt itseeni jo niin monessa sukupolvessa, etten siitä oikein pääse eroonkaan. Joten niin latteaa kuin se onkin olen kuitenkin sitä mieltä, että maailmojen pitää kohdata ja kansalaisyhteiskunnan kukoistaa ainakin jossain määrin, jotta tämä pallo pyörisi. 

 

Näillä eväillä ja kohtalaisen hyvällä todistuksella lähden siis maailmaan. Täältä tullaan!