Lopetin taas terapian. En jaksanut käydä kiillottamassa kuvaani viikoittain vieraalle ihmiselle. Se on kai mytomanian huippu: Henkilö, joka ei pysty puhumaan totta edes terapeutilleen.

 

Aikaisemmin olin suorastaan ylpeä mytomaniastani. Vielä vuosi sitten kutsuin sitä mielikuvitukseksi. Opiskelin tiedotusoppia enkä voinut käsittää, miksen voinut keksiä haastateltavaa omasta päästäni. Työtapa oli paitsi ekonomisempi myös lukijaystävällisempi. Jos todellinen todellisuus oli monikossa toimiva erojen kenttä, minun todellisuudessani jokaisella tarinalla oli alku, keskikohta ja loppu.

Välillä olen viihtynyt valheellisessa maailmassani paremmin, välillä huonommin. Selvää on kuitenkin se, etten pääse omasta maailmastani pois, vaikka haluaisinkin. Valheen tarkoitus on nimittäin todellisuuden sietäminen ja todellisuuden huonoin puoli on häpeäksi muuttuva menneisyys.

 

Narsistin ongelma on se, että kaikki mistä voi puhua imperfektissä, on tomua ja tuhkaa. Tässä mielessä olen narsisti. Valhe väistää häpeän. Vaikka totuus maistuisi makealta tänään, se voi räpsähtää silmille huomenna.

Kello on yli kahdeksan enkä uskalla kalastella yhtään totuutta, en tuntemusten enkä tapahtumien merestä. Pelkään yöunieni puolesta. Totuus pitää ihmisen hereillä. Se käristää lihaa kuin helvetin liekit. Tämä on totuus. Huomenna kirjoitan toisen varhain aamulla.