Ensimmäinen yö uudessa asunnossa on ihan tyhmä. Ehdottomasti yksi niistä monista päivistä, jotka vaihtaisin pois. Erityisen tyhmä se on silloin (kuten nyt), kun on rillutellut neljä vuotta kämpästä kämppään vaihtelevin varustein ja joutuu yhtäkkiä kohtaamaan kaikki erilaiset varusteet ja niiden edustamat ajat yhtä aikaa. Tuskin tästäkään kortteerista tosin kotia tulee, mutta vanhempani halusivat ilmeisesti osoittaa minulle jotain ja raahasivat koko omaisuuteni tähän outoon, haisevaan asuntoon.

On ihmeellistä huomata, että minulla todella on kuppeja ja lautasia ainakin kahden hengen illallista varten. Ihmeellistä ei ole välttämättä positiivinen asia tai sitten on, en ole vielä päättänyt. Kaikki täällä on vieraalla tavalla tuttua. Alzheimer luultavasti tuntuu juuri tältä, todella väkevältä väärään ympäristöön upotetulta muistolta. Vaatteet ovat ihan ysäriä, hiiri on kakkinut kirjakassiin ja yläasteen päiväkirjat ahdistavat vieläkin. Vihaan omistamista neuroottisesti, mistä siis tämä kaikki arvoton, haiseva roina.

Kurkku on kipeä, olen väsynyt, koska olen herännyt viideltä aamulta polkeakseni itseni ja polkupyöräni uuteen elämääni, sänky tuntuu vieraalta ja lakanat haisevat varastolle, e n siis voi nukkua, minulla on nälkä, ostin kaappiin jotain epämääräistä ja elämää lisäävää, mutta en pysty syömään, koska asunnon yleinen haju on omituinen, tekee mieli Hesaria ja tupakkaa, mutta kurkkua koskee eikä Hesari ole sama ilman tupakkaa, voisin keittää soijamaitoa kaakaota varten, mutta tässä asunnossa on jo liikaa valkoisia asioita, joku kävelee käytävässä äänekkäästi…