Olin mökillä. En pitänyt enkä suosittele. Auringon paisteessa kaikki on siedettävämpää, mutta ei tarpeeksi. Onneksi aurinko edes paistoi.

”Rupean tästä leikkaamaan nurmikkoa. Grillin vois laittaa sillä aikaa päälle. Kuka laittaa?” Ilmeisesti en ainakaan minä, sillä siinä vaiheessa, kun olen ymmärtänyt kysymyksen ja olen aikeissa vastata siihen myöntävästi, joku on jo sytyttänyt sen pirun vehkeen. Sama toistuu vedenhaussa, saunan lämmittämisessä ja halonhakkuussa.

Kun ruoka lopulta käryää grillissä, olen onnistunut vain vaeltamaan levottomana ympäriinsä ja lukemaan jotain kurjaa dekkaria vuodelta x. ”Mutta sehän on juuri mökin tarkoitus!” huudahtaa joku, kun valitan toimettomuutta ja pitkiä tunteja. ”Loma tuntuu lomalta vasta sitten, kun on aikaa pitkästyä.” Muut mökkiläiset eivät ilmeisesti lomaile, sillä he ovat vauhdissa, jatkuvasti, koko ajan he säntäilevät jonnekin hikisinä ja hymyilevinä.

”Syömään!” Ruohonleikkuri vaimenee, pensselit isketään huuhtelusankoon ja riippukeinun kiinnitys siirtyy huomiseen. Vihdoinkin jotain muuta tekemistä kuin laineiden liplatuksen ja hyttysten ininän kuunteleminen. ”Haluatko tämän maissin? Tässä olis jo kypsä makkarakin. Siellä on foliossa niitä perunoita. Entä salaattia?” Vastaan myöntävästi, vaikka syöminen muiden vielä raataessa tuntuukin väkivaltaiselta. Kieltäytyminen on kuitenkin epäkohteliasta, kai. Lautaseni on täytetty kolme kertaa, kun muut istuvat pöytään. Silloinkin jollekin tulee aina jotain mieleen. ”Pitäisikö hakea servietit, on näitä hyttysiä, siellä sisällä on sellainen kierukka.”  

Ruoan jälkeen mennään pieneen, pimeään puusaunaan, jossa ei ole juoksevaa vettä. Ilma on kuivaa ja jotenkin homeista. Tytöt heittävät itikan syömät jalkansa tukipuulle. ”On tämä elämää, Suomen kesä. Olisiko sitä olutta?” Mikäli haluaa polttaa tupakkansa seurassa, pitää sietää tuhannen löylyt ja kastaa itsensä jääkylmässä, kuolleelle kalalle ja ihmisen raadolle haisevassa vedessä.

Märkä iho houkuttelee paikalle parven itikoita. Tupakka on poltettu, mutta kukaan ei tee elettäkään siirtyäkseen sisätiloihin. Hyttysiin suhtaudutaan huvittuneen lempeästi. ”Ne nyt kuuluvat kesään. Pitää ostaa sitä kortisonia huomenna. Se auttaa.” Voin kertoa huomisesta sen, että ei auta.

Kymmeneltä olutkori on tyhjä. Maailma on parantunut ja minäkin olen alkanut viihtyä mökkitunnelmissa. Pahalta haiseva palava kierukka karkottaa hyttyset ja kaikki istuvat yhdessä paikassa. ”Mutta nyt nukkumaan. Huomenna on uusi päivä.” On kai mutta entä tämä päivä. Se ei ole vielä edes vaihtunut. Ei auta. Minut karkotetaan tympeän hajuisten, painavien peittojen alle. Käteen isketään Agatha Christie.

Viiden minuutin kulutta kuulen ininää. Kymmenen minuutin kuluttua minulla on vessahätä. Kukaan ei herää saattaakseen minut ulkohuussiin. Matkalla on kuulemma käärmeitä. Pissaan mökin kulmalle. Itikan metsästyksen lopetan muutaman tunnin jälkeen.

Seuraavana aamuna herään ruohonleikkuriin. Pitääkö se saamarin mätäs leikata joka päivä? Peilin puolikkaasta näen, että minulla on kaksi itikan iskemää sarvea otsassa. ”Haluaako joku kitkeä kukkapenkin?” Ei halua. Eivätkö ne tiedä, että multa on entistä kakkaa. Milloin lähtee seuraava linja-auto kaupunkiin?