Minä olen kiireinen nainen. Vihdoinkin! Viimeksi olin näin kiireinen joskus teininä. Nyt olen sosiaalisesti ja kulttuurillisesti aikataulutettu ainakin heinäkuun lopulle.

Kesäkuussa elämäni oli vielä hiljaista ja tylsää. Silloin kadehdin kaikkialle tarmokkaina säntäileviä kavereitani niin, että pää oli hajota.

 

Kesäkuun yksinäisyys oli minulle uusi kokemus. Olen aina arvottanut oman seurani hyvin korkealle ja viihtynyt hyvin itsekseni. ”Paras päivä on itseään toistava päivä.” oli mottoni ennen kesäkuuta. Samaan aikaan, kun yö hävisi, minä kuitenkin muutuin toiseksi.

Juhannuksena tuijotin kesäyön ikuisuuteen ja vannoin itselleni, että heinäkuussa kaikki muuttuisi. Minusta tulisi seurallinen, pieni sosiaalinen petoeläin. Yksinäisyys peittyi sellaiseen tarmoon, joka ei ole minulle lainkaan luonteenomaista, kun tartuin kalenteriin ja aloin suunnitella.

 

Nyt ollaan heinäkuun puolessa välissä ja olo on kun maratoonarilla. Että tällaista(kö) se sitten on, kiireistä. Suu on puutunut turhanpäiväisyyksistä ja silmät väsyneet tosi kivasta kesäteatterista ja maakuntien pikku näyttelyistä. Ehkä suurin hoksaus tässä kiireessä on se, ettei kiire olekaan tuottavaa. Markkinatalous valehteli minulle taas, ja minä tyhmä yksinäinen menin taas uskomaan sitä.

Puolen kuun kokemuksen jälkeen voin kertoa, että kiire ei tarkoitakaan jatkuvaa erilaisista ärsykkeistä täyttymistä vaan jatkuvaa eltaantunutta kylläisyyttä. Normaalioloissa jokainen kerta teatterissa tai näyttelyssä tai konsertissa on hokkus pokkus- kokemus. Nyt olen ylensyönyt itseni sellaiseen kuntoon, ettei ensi kuussa tarvitse käydä kertaakaan teatterissa, sulkea silmiään konsertissa tai kirjoitella muistiinpanoja näyttelyissä. Ehkä elokuussa pystyn jo elämään todeksi sen väitteen, että luovuus tarvitsee seurakseen ärsykkeiden lisäksi tyhjyyttä.