Rouva Laine istui tilavassa odotushuoneessa. Lasiselle pöydälle oli asetettu kasa sellaisia aikakauslehtiä, joita ei koskaan kierrätettäisi kirjekuoriksi tai talouspaperiksi. Vaikka ulkona satoi vettä, huone kylpi jossakin kummallisessa, valheellisessa valossa. Rouva Laine oli hermostunut. Oli hänen loppuelämänsä ensimmäinen päivä.

Viime syksynä rouva Laine täytti 40 -vuotta samoin kuin sitä edellisenä syksynä ja lukuisina syksyinä ennen näitä kahta. Objektiivisen ikänsä hän oli unohtanut jonnekin menneisyyteen. Päivien samankaltaisuus eli sauvakävely torstaisin, vesijuoksu perjantaisin ja kirjakerho tiistaisin oli tehnyt rouva Laineen arjesta sen tuhkan, josta unohdus oli tehty.

 

Viime syksynä rouva Laine tunsi kuoleman kolotuksena lonkissaan. Hän näki viikatemiehen paikallislehden kuolinilmoituksien tutuissa nimissä ja ikuisiksi ajoiksi kotisohvalle piereskelemään kiivenneestä miehestään.

Rouva Laine oli syntynyt pikkukaupungissa. Hän oli elänyt pikkukaupungissa. Hän kuolisi pikkukaupungissa. Siinä oli rouva Laineen henkilökohtainen draamankaari. ”Minä haluan ehkä sittenkin saada paljon tai ainakin vähän enemmän ja antaa vähän vähemmän.” hän paljasti parhaalle ystävälleen rouva Hakkaraiselle.

 

Rouva Hakkarainen kehotti rouva Lainetta ostamaan uusia Pentikin kynttilänalusia. Rouva Laine oli kuitenkin saanut päähänsä, että maailmassa ja etenkin kuolinilmoitussivuilla oli liian paljon kaikille avoimia sydänäitejä ja liian vähän tehtyä työtä ja hänen päänsä oli vahvaa tekoa. ”Kun meidän mamma saa jotain päähänsä, se on menoa”, oli herra Laineellakin tapana sanoa. Niin rouva Laineen viritti sydämensä nyky-yhteiskunnan postmoderniin sykkeeseen. Herra Laine sai sydänkohtauksen.

Odottaessaan pääsyä aviomiehensä vuoteen vierelle, rouva Laine selaili odotushuoneen naistenlehtiä. Herra Laineelle se sopi hyvin, sillä hän oli väsynyt ja halusi nukkua rauhassa. Juuri naistenlehtien takia tai ansiosta rouva Laine istui nyt viileässä odotushuoneessa. Odotushuone kasvatti hänet kirjailijaksi, rouva Laine ajatteli ja hyrisi tarmokkaasti miehensä huoneeseen.

 

”Ethän sinä osaa edes kirjoittaa! Eikö nyt olisi parempi keskittyä isän hyvinvointiin.” sanoi tytär, kiittämätön. ”Mutta minä osaan keittää tavallista, terveellistä kotiruokaa ja juuri siitä tässä on kysymys” ”Mistä?” kysyi vävy. Sitä kysymystä hän katui myöhemmin. ”Siitä että ruoka on muotia.” vastasi rouva Laine, ja niin vävystä tuli anoppinsa kustannustoimittaja. Se oli ollut rouva Laineen sen hetkisen elämän ensimmäinen päivä.

Rouva Laine lisäsi huulipunaa. Varmuuden vuoksi hän myös pyyhki hampaansa nenäliinaan. Viimeisten vuosien aikana rouva Laineen hampaat olivat joko suurentuneet tai huulet pienentyneet eikä punan paikka naamassa ollut enää niin selvä kuin aikaisemmin. Huulipunan rouva Laine oli ostanut tilaisuutta varten. Hän osti kaiken tilaisuutta varten. Uusi piti ihmisen nuorena. Rouva Laineen kodissa kaikki oli joko yli sata tai alle kaksi vuotta vanhaa. Rouva Laineen vieressä, Marimekon unikkolaukussa lepäsi käsikirjoitus, 85 paksua, kiiltävää sivua rivivälillä 1, 5, täynnä tavallisen, terveellisiä ruokaohjeita.

 

Vävyn työhuoneessa vaaleanvihreä lasi kätteli hiekanvärisiä seinäpaneeleita. Puu oli vaaleaa tai valkoiseksi petsattua. Sohva oli kuin suoraan rouva Laineen suosikkitelevisio-ohjelmasta Innosta, punainen ja selkänojaton. Skandinaavinen muotoilu oli aina tehnyt rouva Laineesta rohkean, myös Algarvessa, josta hänen aviomiehensä halusi ostaa lomaosakkeen. Vävy tarjosi Rouva Laineelle kätensä käteltäväksi. Rouva Laine tarjosi vävylle poskensa suudeltavaksi. 

Rouva Laine kätteli vävyään. Vävyn iho oli kuiva ja rahiseva. Työpöydällä ei ollut valokuvia. Rouva Laine mietti oman miehensä herra Laineen tunkkaista valokuvatyöhuonetta. Vävy istui pöytänsä taakse. Rouva Laine miettii avioeroa. Hän ei ollut vielä valmis hautautumaan Algarven suomalaiseen lomaparatiisiin. Hän tiesi liian hyvin, että sen jälkeen jäljellä olisi vain Moision palvelutalo. Palvelutalossa luiden päälle pingottunut ryppyinen rusketus häviäisi nopeasti ja ihon pintaan pinttynyt aurinkovoiteen haju muuttuisi jauhetun kipulääkkeen ja mannavellin imelänkitkeräksi lemuksi.

 

Rouva Laine ei uskaltanut katsoa vävynsä turpeita kasvoja vaan puhui suoraan punaisesta vihostaan. Hän mainosti tarkasti harkituin adjektiivein kirjaansa Temppelin lunastajia, jonka hän oli kirjoittanut koko sydämellään ja vanhentuvan naisen tarmolla kaikille kotiäidille. ”Ei kukaan enää jää kotiin hoitamaan lapsia.” hänen kaikkeen villaiseen ja valuvaan oman temppelinsä peittävä akateeminen ja helsinkiläistynyt tyttärensä sanoi jo ennen kuin ensimmäinen resepti oli kirjoitettu. ”Etkö sinä ole kuullut emansipaatiosta?”

Rouva Laine oli vielä muutaman vuoden ajan tytärtään vanhempi. Se teki hänestä tytärtään viisaamman. ”Kotiäidit eivät ehkä ole muotia kuten ruoka, mutta he ovat ikuisia kuten ajatukset.” hän kertoi tyttärelleen. Rouva Laine tiesi, että sinäkin aamuna tuhannet hiljaiset ja maidontuoksuiset kotiäidit levittivät paahtoleivälle margariinia ja työnsivät puhdasta, valkoista sokeria kahviinsa ja itkivät hiilihydraattia hikoilevaa äitiruumiinsa vierautta. Rouva Laineen vyötärö oli helposti löydettävissä. Sen tiesi herra Laine, joka nautti siitä aina lauantaisin saunan jälkeen. Sen jälkeen herra Laine katsoi uutiset ja söi television edessä palasen rouva Laineen paistamaa ruisjauhopizzaa. Myös herra Laineella oli vyötärö. 

 

Tasan kolme kuukautta sitten rouva Laineen tytär rouva Laine- Miettinen antoi periksi äidilleen ja järjesti äidilleen tapaamisen miehensä kustannustoimittajan herra Miettinen- Laineen kanssa. Herra Miettinen- Laine oli rouva Laineen vävy. Häät olivat olleet rouva Laineen makuun liian pienet ja vaatimattomat, mutta vävyssä sinänsä ei ollut mitään vikaa. Kustannustoimittaja oli väkevä nimi, jota rouva Laine tiputteli mielellään kotikaupan myyjälle, kuntosalin ohjaajalle ja kirjakerhon vetäjälle.

”Ei tässä sinänsä mitään vikaa, ole, tarkoitan, että nyt vain on niin, että tällaisia kirjoja on nyt, tuota, melko paljon liikkeellä.” Rouva Laine näkee itsensä vävyn sangattomissa silmälaseissa. ”Näitä on hankala markkinoida, jos kirjoittaja ei ole julkkis tai joku amerikkalainen tohtori.”

 

Rouva Laine sulki punaisen vihkonsa. Hän ei selostaisi kirjan ruoka-aikataulua ja reseptejä. Hän ei ylistäisi loistavaa esimerkkiviikkoa, jota jokainen kotiäiti voisi seurata. Se oli turhaa, sillä vävy oli jo lukenut kaiken. Sen sijaan rouva Laine katsoi vävyään suoraan silmiin ja tiputti lasipöydälle pienen kyyneleen. ”Tuota..” Herra Miettinen- Laine tiesi, ettei anoppia syljetä silmiin. Se olisi aviollinen itsemurha. ”Ehkä sitä voisi kuitenkin…” Se riitti rouva Laineelle. Loppu lepäisi kotiäitien hiilihydraattia valuvilla hartioilla.

Päästyään kadulle rouva Laine aukaisi sateenvarjonsa. Siinä oli beigejä, punaisia ja mustia ruutuja. Ne olivat tismalleen samanlaisia kuin rouva Laineen kaulaliinassa. Rouva Laine päätti siltä seisomalta järjestää illanistujaiset, joissa syötäisiin hänen kirjansa reseptien mukaan valmistettuja ruokalajeja. Matka sujui sateesta huolimatta kuin huomaamatta istumajärjestystä ja pöytäkoristeluja mietiskellessä.

 

Kirja julkistettiin keväällä. Se pääsi sekä Miettisen kirjakaupan että Kirja-infon näyteikkunaan. Juhannusviikolla rouva Laineen kotiin saapui finninaamainen kesätoimittaja. Tapahtumaa varten rouva Laine oli ostanut torilta mansikoita. Kermavaahdon vatkasi herra Laine.

Kesätoimittaja ei halunnut kermavaahtoa tai muitakaan maitotuotteita, sillä hän oli vegaani. Rouva Laine olisi halunnut puhua toimittajalle hygieniasta. Häntä inhotti tytön keltaisenkirjava akne. Kiltisti hän kuitenkin talutti keskenkasvuisen toimittajan keittiöönsä, jossa herra Laine parhaillaan jauhotti silakkapihvejä. 

 

”Mutta kultaseni en minä oikein tiedä…” ”Usko minua, siitä tulee hyvä.” Kesätoimittaja näytti kyllästyneeltä. Rouva Laine ajoi miehensä ulos keittiöstä ja heristi sitten toimittajalle kaulinta. Naps, naps. ”Hyvä tuli.” sanoi kesätoimittaja. Rouva Laine toivoi, ettei huulipuna olisi sotkeutunut hampaisiin. Missään tapauksessa hän ei pyytäisi kuvaa nähtäväksi. Hän ei ollut sellainen persoona, sellainen julkkis.

Savuan auton kaasupolkimen ääni oli perrrkkkellle. Kesätoimittaja kirosi omaa keskinkertaisuuttaan, joka lähetti hänet pieneen pitäjään. ”Keskikokoiseen, kasvavaan kaupunkiin.” korjaa kauppias. ”Miten vaan.” Vatsansa taakse kutistuneelle päätoimittajalle hän oli tyttö, kulttuuritoimittajaksi itseään tituleeraavalle viileälle violettisifongille rakas ja kaikille muille Pirjo. Hänen nimensä oli Pauliina. Toimituksessa kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, että Pauliina oli appronmittainen feministi ja kirjoitti säännöllisesti naistutkimuksen ainejärjestön lehteen.

 

Seuraavana aamuna herra Laine leipoi aamun sämpylät sydämiksi. ”Nyt juhlitaan meidän mammaa!” hän julisti. Sanomalehdessä oli kaksitoista sivua eikä yhtään rouva Lainetta. Joku typerä pituushyppääjä oli päässyt kansallisiin ja sitä kautta kansikuvaan. Rouva Laine otti ja lähti. ”Ottaisit edes yhden mukaan. Niissä on rouhetta ja pähkinöitä.” herra Laine huusi vaimolleen.

Rouva Laine käveli koko matkan keskustaan. Kirja-infon näyteikkunaa somistivat nyt tuoksukumit, vaaleanpunaiset ponipenaalit ja sen sellaiset. Rouva Laineen Temppelin vartijat oli viskattu alennuskoriin. Sitä rouva Laine ei aikonut hyväksyä. Hän ostaisi oman kirjansa. Sen voisi aivan hyvin antaa joululahjaksi herra Laineelle. Tämä oli viime aikoina tehnyt paljon ruokaa, sydämen muotoisia sämpylöitä. Kaikenlaista. Oppisipa olemaan edes ihmisiksi, tekemään ruoan ruuaksi. ”Laittakaa se pakettiin. Se on lahja.” ”Anteeksi. Oletteko te?” ”En, en ole.” rouva Laine kivahti.

 

”Oikeastaan minä sille sinun miehellesi…” Rouva Laine kikatti. Viime aikoina hän oli kikattanut paljon.  Oikeasti hän ei ollut ollenkaan iloinen, ei ollenkaan. Jossain satojen kilometrien päässä, viileän skandinaavisessa keskikaupungin kaksiossa hänen tyttärensä huusi miehelleen: ”Ville!”

”Kuka se on?” Rouva Laine kuunteli kärsimättömiä kuiskauksia. Ikuisuuden kuluttua korvaan imeytyvä haloo oli liian reipas ollakseen uskottava. ”Minä vain, tuota, minä sitä, että tässäkö se oli?” Herra Miettinen- Laine käytti tasan puoli tuntia vastaukseen. Hän puhui kirjan elinkaaresta, kohderyhmästä ja sen sellaisista. Uusia painoksia ei enää tulisi. Vanhatkaan eivät myyneet. Rouva Laine sulki puhelimen ja keitti omista kyynelistään kirpeän keiton herra Laineelle. Sitten hän ryhdistäytyi ja marinoi fileet. Herra Laine turmeli ulkona hänen puutarhaansa. Syksyllä rouva Laine aikoi kokeilla vadelma- valkoviinimarjamehua. Omenasato näytti huonolta.

 

Pauliina työnsi pehmeitä, venyviä vaatteita rinkkaan. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, miksi vaatteet pitäisi silittää ja viikata. Kaupungin valot olivat enää neljän ja puolen tunnin päässä. Kolmen kuukauden kärsimys korvattaisiin taatusti seuraavan kesän työnhaussa. Ehkä Pauliina olisi maailman ensimmäinen keskinkertaisuuden voimaksi muuttava ihminen. ”Mutta sinulla on jotain mitä heillä ei ole.” oli hänen äitinsä sanonut hänelle silloin, kun hän lopulta kolmen yrittämisen jälkeen pääsi yliopistoon. ”Mitä muka?” hän oli kysynyt. ”Sitkeyttä.” hänen äitinsä oli vastannut.

”Syksy tulee.” herra Laine sanoi aamulla. Keittiössä tuoksui omenahillo. Rouva Laine istui vessanpöntön päällä ja rasvasi käsiään. Hän täytti sinä päivänä neljäkymmentä vuotta. Herra Laine antoi hänelle syntymäpäivälahjaksi rahisevan kirjekuoren. Siinä oli kuva valkoisen rivitalon pätkän eteen heitetystä palmusta. ”Kiitos.” rouva Laine sanoi, suuteli miestään poskelle ja lähti rasvaamaan käsiä.

 

Syyskuussa Pauliina valittiin naistutkimuksen opiskelijajärjestölehden Akkaväen päätoimittajaksi. Ensimmäinen numero käsitteli vihaa. Kansikuvassa irvisteli rouva Laine kaulimensa kanssa. ”Pauliinalla on näkemystä.” myönsivät kuvajournalismin opiskelijat. ”Tuossa on patriarkaalisen kulttuurin uhri eikä siltikään ole. Tuo nainen on subjekti.” sanoivat feministit. Rouva Laineella oli kuvassa luumunpunaista huulipunaa hampaissaan.

Marraskuussa rouva Laineen pystyi löytämään Akkaryhmän rintanapeista ja Algarvesta. Rintanapeista Algarven rouva Laine ei tiennyt mitään. Yliopisto oli nimittäin maailmaa sulkeva eikä siinä oleva voima. Rouva Laineen omat tyttäret olivat jo aikaa siirtyneet opiskeluputkesta uraputkeen.

Joulukuussa rouva Laine vieraili Suomessa ja tunsi suurta vierautta tuijottaessaan tyttärensä ja lankonsa parvekkeella pääkaupunkiseudun likaiseksi sulanutta lunta. Tammikuussa herra Laine sai sydänkohtauksen. Seuraavana päivänä hän ei tuntenut vaimoaan. Algarven valkoisessa sairaalassa, palmujen heiluessa ulkona talven kuivassa tuulessa, lääkäri koputteli insinöörin aivoja. Diagnoosi oli dementia.  Rouva Laine tuijotti pöydällä lepäävää karvaista kämmenselkää, joka hävisi valkoiseen hihaan. Alzheimer. Kummallista, niin nuorella.

 

Tammikuussa Portugalin lomaparatiisi myytiin entiselle maanmittausinsinöörille ja hänen vaimolleen. Herra Laineen lääkkeet olivat kalliita. Rouva Laine kirjoitti nimensä omaishoitajapaperiin maaliskuussa. ”Ei isiä voi mihinkään laitokseen sulkea.” sanoi hänen tyttärensä. Rouva Laine ei sanonut mitään, kirjoitti vain nimensä huolellisesti paksuilla, pystyillä kirjaimilla vaadittuun kohtaan. Pauliina Laine.

 

”Pauliina Laine. Hauska tutustua.” Pauliina katsoo haastattelijaa suoraan silmiin. Yksi, kaksi, kolme saa räpsäyttää, viisi, kuusi, seitsemän, nyt taas. Juttunäytteitä kuljetetaan kädestä toiseen. ”Eihän tätä vielä voi varmasti sanoa, mutta kyllä tämä minusta nyt melko hyvältä näyttää.” sanoo Suomen suurimman sanomalehden kotimaantoimituksen vastaava toimittaja.

Ulkona paistaa aurinko. Pauliina ostaa jäätelön. Metsämansikka light- tötterö nuollessaan hän ajattelee selluliittia ja emansipaatiota. Seuraavalla viikolla päätoimittaja soittaa. Pauliina on saanut paikan lehdessä. ”Hassua minun äitinikin nimi on Pauliina Laine.” kertoo työpöytäänsä puhdistava, isovatsainen nainen, jonka äitiyslomasijaiseksi Pauliina on palkattu. Niin paljon on Suomessa Laineita.