Olen elänyt koko elämäni valheessa . Jos eteeni on tullut (tosi)asia, joka ei ole sopinut kokonaisuuteen, olen kiertänyt sen. Kiertoliike on ikuinen, sillä sivupolulta ei enää pääse takaisin ilman tunnustusta. Jos esimerkiksi sanon pitäväni koirista, vaikka en oikeasti pidä koirista, joudun tulevaisuudessa joko olemaan koiraihminen tai valehtelija. Koiravalhe on kuitenkin jotain valkoista ja ymmärrettävää. Minä olen paljon pahempi tapaus.

Identiteetti synnytetään kertomalla tarinaa itsestä. Koska minulla ei ole koskaan ollut suurta intohimoa tai suuri intohimoni on vaihdellut puolivuosittain, olen joutunut kertomaan useita tarinoita. Minä olen siis monikollinen valhe, valhekimppu.

Vielä viime vuonna identiteetti oli kiva leikki. Mitä useampi tarina, sen pidempi ja monipuolisempi elämä, ajattelin silloin. Totuus ei ole merkityksellinen leikissä. Leikki on unohtamista. Syksy kai jotenkin vaikuttaa asiaan, mutta tällä hetkellä ongelma on se, että unohtamistaitoni ovat ruosteessa. Ehkä tämä on sitten aikuisuus, mutta minä tiedän, jos en muuta niin ainakin sen, etten halua tietää. Joskus jopa haaveilen tunnustamisesta ja nahkaisesta sohvasta, armosta ja sen sellaisesta.