Aika on sittenkin objektiivista. Bergman kuoli. Se tappaa säätyyn katsomatta. Antonioni kuoli. Jokaiselle kuolevalle elämä on imperfekti. Isoisä kuolee. Kuoleva tietää, ettei parhainkaan Halla tai Huuto korvaan iloisesti sykkivää sydäntä. Kaikki Afrikan nälkäiset lapset kuolivat.  Kuollessaan nerokin on tavis.  

Kuolema ei kumarra taiteilijoita, mutta taiteilija taipuu kuoleman edessä tavikseksi. Tämä tieto on tosi asia. Tiedän sen siksi, että Ylen ykkösen radio-ohjelmassa kerrottiin, että taiteilijoiden kuolinilmoitukset sulavat massaan. Tämän voi tulkita vain yhdellä tavalla, eläessään kuolemaa suudellut hyttystaiteilija haluaa kuollessaan kuitenkin olla ahkera tavismuurhainen.

 

Silloin ”kun tuli ahmatti syksy ja nielaisi kesän” hyttynen ei ihan oikeasti vielä kuollut. Se muuttui muurahaiseksi, sillä toisin kuin Kailas luuli, muurahainen ei ole hyttysen vastapari vaan sen inkarnaatio. Kuolema taas ei ole Halla eikä tyhjäksi jäänyt pihapolku vaan piilopirtin lämmin, maailmasta eristävä valo. Se on Fåron saari tai aivohalvaus.

Ihan oikeasti halusin kirjoittaa jotakin kaunista ja kuolematonta kahdesta suuresta, samana päivänä kuolleesta elokuvaohjaajasta. Ehkä olisin sen tehnytkin ilman El Paìs- sanomalehteä ja Helsingin Sanomia. Kokeneet kulttuuritoimittajat sanoivat jo kaiken. Bergman ja Antonioni olivat eläessään niin suuria, että ovat jo aikaa sitten kutistuneet tavallisen ihmisen kokoisiksi. Onhan jokainen Oscarilla palkittu ja julkisuuden maljasta juonut jo lähtökohtaisesti enemmän tavallinen kuin lähikaupan myyjä, jonka elämästä kukaan ei tiedä mitään.

Äh ja blääh. Ihan oikeasti halusin vain sanoa sen, että aina ulkomailla ollessani Bergmanin valkoisena lepattavat verhot ovat helpottaneet koti-ikävääni.