Minkä ikäisenä nuoruus katoaa ja vaihtuu väsymykseen? Onko se subjektiivista niin kuin aikakin? Jos on, niin voin varmuudella sanoa, että minun aikani on tullut.

 

Toisin kuin luulin, vuodet eivät tuoneet varmuutta vaan arkuutta. Nuoruuden ujoudesta on tullut pakkomielteistä sosiaalisten tilanteiden välttelemistä. Välillä melkein näen kuinka aika juoksee ohitseni.

Pahinta ajankulussa on kuitenkin ideologian kuolema. Kaikkien niiden. Milloin ideologiasta tuli valheellinen ja pakkomielteinen identiteetin rakentamisen väline? Aikaisemmin ideologia oli vain ideologiaa, toivetta paremmasta ja pelkoa pahimmasta.

 

Tänään heitin pahvitölkin laiskuuttani sekajätteen sekaan. Tietenkään en myöntäisi sitä kenellekään. Eilen tilasin kahvilassa tavalliseen maitoon tehdyn kaakaon. Väittivät sitä hylaksi, mutta tänään olen kärsinyt ilmavaivoista. Huomenna vatsa toivottavasti toimii taas. Silloin pitää metsästää siskon kanssa kahvila, josta saa vegaaniystävällistä soijamaitoa. Muissahan minä en käy, ainakaan seurassa.

Muistan kuinka joskus päätin jonkun naistutkimuksen luennon jälkeen, että päivitän, vaalin ja suojelen tietoa ja ymmärrystä. Julistin olevani suurien kokonaisuuksien ja pienien seikkailujen ihminen. Halveksin jopa ääneen maailmansa yhteen tutkimuskohteeseen kaventaneita professoreja.  Gradu teki minustakin ekonomisen riviharppojan, joka ei koskaan tule löytämään etsimäänsä enempää.

 

Yksi ajan merkki on täsmällisyyden katoaminen epämääräisiin ajan- ja paikanmääreisiin. ”Se oli silloin joskus jossakin, silloin aikaisemmin.”  Elämästä on tullut loputon musta aukko, joka imee aikaa itseensä kuin sieni.

Muistoissani halusin monenlaisia asioita joista suurempi osa koski maailmaa ja pienempi osa minua. Niin ainakin luulen tai sitten vuodet ovat vain sekaantuneet päässäni yhdeksi kimpuksi. Välillä saatoin jopa hakata vapaaehtoisesti päätäni seinään.

 

Nykyisin haluan helppoutta, kohtalaista rahasummaa, yksinkertaista ja kulisseihin häviävää työtä josta ei jää jälkeä jälkipolville, joita en muuten missään tapauksessa halua. Haluan isokokoisen televisioruudun ja keskihyvien elokuvien ja menneiden menestyssarjojen maratonin. Haluan elää tänään kuin tämä päivä olisi eilinen ja huominen.

Joskus ihailin Birgitte Bardotin luonnollisesti rypistyvää ihoa. Nykyisin ymmärrän, että ihon mukana rypistyvät myös aatteet ja into. Ehkä pitäisikin kunnioittaa kireäihoisia puoli vuosikymmentä eläneitä kaunottaria, jotka edelleen näyttelevät parikymppisiä bimboja. Aika ei ole latistanut heitä. Ehkä ainoa ismi, jota aika ei kykene tappamaan, onkin individualismi.