Minimalistinen realismi ei ole vain taiteenlaji vaan elämäntyyli, joka on erityisen suosittu Suomessa. Vaikka nyt on tiedetty jo yksi iäisyys, että tunturin purojen raikkaus ei riitä, että kuva on kokemusta täydellisempi, minimalistinen realisti uskoo todellisuuden (tai todellisuuksien) olevan jossain tuolla ulkona. Auliisti hän myöntää olevansa näkökulmaltaan rajoitettu, mutta samalla henkäyksellä hän väittää olevansa lähempänä todellisesta todellisuutta eli arkea kuin kukaan muu.

Minimalistiselle realistille Kaurismäen hengessä todellisuus on sitä todempaa, mitä tyhjempää se on. Valokuvajournalisti Markus Jokela on sanonut, että häntä kiinnostavat näkymät, joihin ei liity mitään nostalgia-arvoa, romantiikka tai väärin ymmärrettyä humanismia. Suonikohjuihin kätketty tyhjä katse ja valintatalon muovipussi ovat todellisuutta todellisimmillaan. Tehtävänasettelu on kiinnostava, mutta mahdoton. Kaikkeen liittyy vähintäänkin väärin ymmärrettyä humanismia. Ei ole sellaista lähiötä, pikku kaupunkia, maalaismaisemaa tai tyhjää katsetta, joka ei edustaisi jotakin muutakin kuin itseään.

”Todellisuus itsessään on kerta kaikkiaan käsittämätöntä.” totesi jo edesmennyt Duane Hanson jonka verisuonien tarkkoja veistoksia, amerikkalaisia unelmia suomalaiset saavat ihailla nyt Tennispalatsissa eli samassa paikassa, josta löytyy myös Markus Jokelan valokuvia. Jos todellinen todellisuus on käsittämätöntä, miksi siis edes käsitellä sitä. Tai siis, jos Hanson on ottanut tehtäväkseen käsitellä käsittämätöntä todellisuutta, kai sen pitää olla jotenkin käsiteltävissä ja käsitettävissä.

"Maailmassa, joka todella on mullin mallin, tosi on epätoden momentti." kirjoitti aikanaan Guy Debord. Minimalistiselle realistille (ei Debordille) todellisuus on itseisarvollisesti tarua kiinnostavampi. Todellinen todellisuus taas on merkityksestä vapaata käsittämätöntä epämerkitystä, joka sellaisena on epätoden momentti.