Pyhäksi on saatu poutaa. Vaari on päässyt kotiin kahville.
”Enköhän minä tästä jo takaisin?”
Et vaari. Sinä et enää asu kotona. Sinä asut palvelukodissa ja minun sydämeni on raskas.
”Jos nyt vielä vähän matkaa mennään. Siellä on se konserttikin.”
Rullatuoli luistaa liikaa oikealle. Kädet hikoavat työntämisestä. Ylämäessä selkä on kaarella. Lipsua ei saa, sillä lasti on kallis ja hauras, melkein läpinäkyvä.
”Kyllä minä nyt käännyn.”
Millä sinä kääntyisit? Sinun jalkasi eivät enää ole sinun jalkasi. Ne ovat kaksi rullatuoliin sidottua kippuraista koipea. Eikä sinun kotisikaan enää ole sinun kotisi. Se on museo, jossa me vaalimme sinun muistoasi. Oikeasti sinun ruumiisi asuu palvelukodissa ja sinun mielesi meille vieraissa muistoissa.
”Mikäs tuossa on?”
Siinä on kyynel, vaari, sillä minun sydämeni on raskas ja sinä olet kuin vieras mies.
”Taitaa olla kuusi.”
”Iso puu.”
”Sinua nuorempi kuitenkin.”
Vaari nauraa ja sanoo:
”Onhan sitä tullut elettyä.”
”Niinhän sitä on.” vastaan ja yritän hymyillä.
Tomera hoitaja kävelee portille vastaan. Rinnat roikkuvat polvissa, isoina ja painavina. Ääni on rauhallinen ja hyvä.
”Runsas nainen.” vaari sanoo.
Hoitaja nauraa. Aurinkokin paistaa. Saatamme yhdessä vaarin yläkertaan. Nostan kaksi koukkupolvea sängylle ja peittelen ne mummon kutomalla viltillä.
”Mitä, mihin sinä, ethän sinä.”
Työnnän polvet uudestaan viltin alle. Silitän harmaata silkkitukkaa, suutelen kuoppaposkea, taputan käteeni tarttunutta kättä.
”Nyt olisi parempi lähteä. Oiva pääsisi lepäämään.” hoitaja sanoo.
En osaa lähteä. Vaarin käsi kouristuu ranteen ympärille.
”Älä minulle tätä…”
Ulkona, täysin epäsopivasti, paistaa edelleen aurinko.
Kommentit