Lueskelin tänään isäni ja setäni vanhoja Aku Ankkoja. Huikeaa sadepäivän ajanvietettä! Roolit ovat ihanan selvät. Miksei Akua lueta enää muualla kuin Suomessa? Onko täysin epäkorrektia kaivat mustaa ja valkoista? Hanskat ainakin olisi helpompi lyödä tiskiin, jos epäonnistumista säädeltäisiin ulkoisesti, ei sisäisesti. Ankkalinnassa kukaan ei ole oman elämänsä sankari.

Miespuolinen mielihahmoni on laiska Hannu Hanhi. Akun epäonnistuminen olisi tylsää ilman Hannun tuomaa kontrastia. Epäonnistuminen ei naurata ilman onnistumista. Tästä hyvä todiste on Subin Sinä-ohjelma. Häpeä tarvitsee muutakin kuin itsensä oikeuttaakseen olemassaolonsa. Lisäksi Hannu on laiska onnistuja. Tämä ilosanoma tarkoittaa sitä, ettei työ tekijäänsä muuta. Lakkaan heti yrittämästä ja alan odottaa. Se sopii mielenlaadulleni muutenkin paremmin. Lahjakkuus on essentiaalista eikä kuka tahansa pysty mihin tahansa.  Sen olen aina tiennyt. Eläköön auteur!

Naishahmoista suosikkini on Mummo Ankka. Onhan hän ainoa nainen, joka käy töissä eikä ole paha. Emansipaatiota Akussa edustavat vain noidat ja heistäkin ainakin Milla yrittää kaikin voimin saada saman vallan kuin miehillä. Tietenkään hän ei koskaan onnistu vaan onnen kolikko palaa aina lopulta Roopelle. Toisaalta jossain sarjoissa Milla haluaa polttaa kolikon!

Vastakohtaisuuksien (paha-hyvä, onnistuja-epäonnistuja) ulkopuolella ovat Ankkalinnassa vain ne naiset, jotka eivät käy töissä eivätkä ole pahoja. Esimerkiksi Iines ei ole paha eikä hyvä. Iines ei myöskään ole onnistuja eikä epäonnistuja. Hän on nainen ja se riittää. Iineksen elämänpiiri eli yksityinen säästää hänet siltä armottomalta mittarilta, joka muuta Ankkalinnaa vallitsee. Iineksen ei tarvitse taistella perinnöstä tai kunniasta. Ehkä juuri sen takia Aku ja Hannu eli epäonnistuja ja onnistuja tavoittelevat Iinestä, kultaista keskitietä. Kotiäidiksikö tässä pitäisi ruveta?