Olen elämäni aikana halunnut vain kerran suoraan ja rehellisesti. Silloin halusin rakkautta. Muuten olen halunnut vierestä. Olen halunnut teetä vaikka oikeasti olisin halunnut haluta kaakaota. Olen halunnut postmodernismia, vaikka oikeasti olisin halunnut haluta maailmanselityksiä. Olen halunnut psykoanalyysiin, vaikka olisin oikeastaan halunnut haluta kirkkoon. Lista on loputon. Ehkä olen halunnut emansipaatiotakin vain siksi, etten ole halunnut myöntää oikeasti haluavani huulipunaa ja parisuhdetta.

Olen siis halunnut itseni sivuun siitä, mitä haluan. Sivuun haluaminen on tehnyt minun suustani ja minun sanoistani maailmaa selittävän, kömpelön koneen. Ehkä kaikille käy niin yliopistossa, ehkä elämässä. En enää edes itse pysty kuuntelemaan itseäni. Kuuntelen mieluummin hyvää musiikkia kuin ajatuksiani.

Suoraan ja rehellisesti halusin neljä ja puoli vuotta sitten. Silloin rakastin eikä minua rakastettu takaisin. Sen jälkeen aloin haluta itseäni sivuun pettymyksien minimoimiseksi. Olen antanut itseni ymmärtää alan lehdistä ja Subin sarjoista, että haluamisessa pettyminen on paitsi yleistä myös kasvattavaa. Miksi minä en siis ole kasvanut?  Ehkä siksi että sivuun halutessani en osannut haluta kasvamista vaan halusin käpertymistä, seisovaa ilmaa.

Näin tänään levykaupassa sen miehen, joka ei halunnut minua, vaikka minä halusin häntä. Sivuun haluamiseni takia en tiennyt halusinko nähdä häntä vai en. Refleksit piilottivat minut hyllyn taakse pohtimaan asiaa. Haluamisiani ja niiden oikeudellisuutta pohtiessani mies lähti kaupasta. Olin pettynyt siihen, etten ennättänyt tehdä päätöstä. Olisi ollut mukavaa haluta ihan suoraan ja rehellisesti pakenemista.