Välillä rehellisyys on tuskallisen vaikeaa. Se on sanojen syytä. Ne houkuttelevat pois olennaisesta. Syy on myös lauseissa, kieliopissa, täydellisissä virkkeissä. Ne haluavat esittää asiat loogisina ja yksinkertaisina, vaikka ne eivät sitä olisikaan.

Vain harvoin unissa ja väsyneissä ajatuksissa sanat saavat harhailla. Silloin ne ovat monimutkaista pötköä, josta kukaan ei ota selvää.

Kirjoitetussa tekstissä sanat ovat erityisen oikukkaita. Ne haluavat olla dramaattisia, nokkelia, kauniita, lyyrisiä eivätkä ollenkaan välitä itse asiasta. Sanat ovat itsekkäitä olentoja.

Varsinainen valta ei kuitenkaan ole sanoilla vaan virkkeillä. Virkkeet tarjoavat helpotusta väsyneelle äidille. Ne kaitsevat kurittomia sanoja, antavat niille muodon. Virkkeet tietävät millainen on todellisuus. Siihen mahtuu maksimissaan 8000 merkkiä eli sanaa. Sen säännön he oppivat kymmenestätuhannesta käskystä eli kulloisestakin kieliopista.

Säännöistä huolehtivat virkkeet vartioivat esimerkiksi sitä, etteivät näkökulmat ylitä kahta. Näkökulmia säännöstellään mm. ja- ja mutta - konjunktioilla. Toisaalta kuuluu jo toiseen lauseeseen. Lempeästi mutta varmasti virkkeet ohjaavat sanat tiettyyn sija- tai aikamuotoon.  Virkeistä muodostuu tarinan alku ja loppu.

Mutta kaikki alkaa siis sanoista, ne johtavat harhaan. Vaarini puheentuottaminen on vaikeutunut etuaivolohkovaurion takia. Sanat korvaantuvat uusilla sanoilla, aivan kuten Piercen ketjussa. ”Onpa komea sika.” Vaari saattaa sanoa ja tuijottaa ihailevasti pihakuusta. Koska puu on kuusi, assosioituu se jouluun, joulu taas assosioituu kinkkuun, joka taas on peräisin siasta. Loogista, mutta nopeassa vuorovaikutustilanteessa merkitykset juoksevat ohitse.