Joskus sitä haluaa vain tunnustaa. Silloin viimeisestä todellisuus- televisiokatselmuksesta, naistenlehden selailusta tai raamatun lukemisesta on liian pitkä aika. Kunnollinen maailmassa oleva ihminen nimittäin tietää, että todellinen armo on hiljaisuudessa. Tämä johtuu kolmesta tosiasiasta. Ensinäkin tunnustaminen tapahtuu aina ajassa. Toiseksi tunnustuksen aika on aina imperfekti.  Kolmanneksi imperfekti merkitsee aina häpeää.   

Jokainen joka on joskus sanonut olevansa homo, pettäjä, huono äiti tai anorektikko tietää, että todellinen armo piilee jossain aivan muualla kuin sanoissa. Se johtuu siitä, tunnustus on maailman itsekkäin akti. Sen menneisyyttä kosiskelevassa ajassa ollaan armollisia vain itselle. Samaa tietysti toivotaan myös muilta. Ikävä kyllä ihan oikeassa elämässä eli preesensissä muilta saatu armo muuttuu tahmeaksi viimeistään seuraavana aamuna jolloin viimeistään on selvää se, että tehty tunnustus on tappanut marttyyriuden, joka on, niin luulen, tunteista kiitollisin.

 

Toisin kuin kärsimys tunnustus ei ole koskaan jotain maailmassa olevaa. Päinvastoin. Se on yritys irrottautua maailmasta tai ainakin muuttaa sen ehtoja itselleen sopivammaksi. Tunnustaja ei tarkkaile maailmaa, hän muuttaa sitä. Koska tunnustus ei tunne futuuria vaan syntyy menneisyyden nykyisyyttä pakottavasta voimasta, tunnustaja ei yleensä tajua omaa todellisuutta muuttavaa rooliaan.

Tunnustaja antaa itselleen nimen, jota joutuu kantamaan koko lopun elämänsä tai ainakin seuraavaan tunnustukseen asti. Tunnustuksen jälkeen hän ei enää ole maailmalle sama kuin ennen. Pahinta on se, että tunnustajan itselleen antama nimi on tunnustuksen hetkestä lähtien kenen tahansa maailmaa seuraavan hiirulaisen noukittavassa.  Näin kaikki uusi, kaapista maailmaan ulostettu moninkertaistuu ja jää elämään. Tunnustajan, toisin kuin marttyyrin, on kannettava vastuu paitsi itsestään myös teoistaan.