Olen nähnyt kummatkin leffat ensimmäistä kertaa silloin, kun olin pettynyt rakkauteen ja yksinäinen ensimmäistä kertaa elämässäni. Itse asiassa Bergmanin maailma liittyy minun muistoissani hyvin vahvasti tuohon aikaan. Sen takia olin vähän hämmästynyt siitä, etteivät elokuvat olleet pelkkiä onnettoman rakkauden, kuoleman, yksinäisyyden ja toivottomuuden kuvauksia. Vaikka tietysti rakkauden ontologia niitä teemallisesti kannatteleekin.
Muistan kuinka joskus sain ajallisen oivalluksen Sommarlekiä katsoessani. Yhtäkkiä kaikki alkoi näyttää vain maalaukselta tai maisemalta, jossa minä vierailen ja joka jatkaa olemassa oloaan minun jälkeeni. Se oli kai aika helpottavaa silloin, kun en pystynyt oikeastaan tekemään muuta kuin odottelemaan haavojen umpeutumista.
Kommentit