M. Heidegger erottaa taiteen omaksi oliosuhteekseen hiljan suomennetussa Taideteoksen alkuperässä. Taideteos ei palaudu muihin oliosuhteisiin (praktinen, teoreettinen, esteettinen), sillä taideteos ei näe olioita käyttötarkoituksina, väitelauseina tai aistimuksina. Taideteoksen ontologinen aléitheia eli ei piilotettu. H:n mukaan taideteos siis ”avaa olevan olemiselle.” Avaus taas on paljastuminen ja paljastuminen on olevan totuus. Tämä johdatukseksi.

Nimittäin H:n ajattelussa teoksen maailmaa avaava luonne saa vastaparikseen maan eli aineen. Aine on se materiaali, josta teos on tehty. ”Kun maailma avautuu, maa sulkeutuu jossakin”, H kirjoittaa. Taiteen suhde aineeseen, materiaaliin on siis säilyttävä. Jos otetaan esimerkiksi atomi, teoreettinen oliosuhde pyrkisi halkaisemaan sen, praktinen tekisi siitä pommin ja esteettinen kokisi sen aistimuksena, kun taide taas pyrkisi säilyttämään sen. En tiedä vielä, mihin tästä menisin, mutta väkisinkin tulee mieleen, että H:n ajattelua seuraillen taiteella on suuri merkitys kestävälle kehitykselle.